Raskauden aikaiset vaivat ja arki...

Ennen kuin tulin raskaaksi, olin haaveillut siitä kauan. Olin kehittänyt päässäni odotusajasta romanttisen kuvan, kuinka valmistelen kotia lapsen tuloa varten ja luon sidettä lapseen jo tässä vaiheessa. Masu kasvaa ihanan pyöreäksi ja kaikki ovat onnellisia. En olisi ikinä uskonut, että hädin tuskin ehdin kiinnittämään lapseen mitään huomiota, koti on melkein kaaoksen kourissa ja se kaunis masu osaa olla tiellä ja aiheuttaa selkäsärkyä, närästystä ja unettomuutta, eikä se parisuhdekaan aina ruusuilla tanssimista ole.

Arki ja kiire vievät odotuksesta sen kauneuden ja herkkyyden. Vaikka odotan esikoistani, olen tuntenut sen liikkeet hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Joskus ehdin pysähtymään ja kuulostelemaan oloa ja nauttimaan rummun iskuista mahassani. Suurimman osan aikaa olen kuitenkin keskittynyt tekemään jotain muuta. Aamulla aamutoimet ja kiireesti töihin. Töissä keskityt töihin ja, kun työt loppuvat ja pääset kotiin, on niin väsynyt, ettei jaksa kotona mitään.

Tarkoituksenani on jo pitkään ollut ommella pinnasänkyyn koristeita ja aloittaa vauvanvaatteiden valmistaminen. Mikään ei onnistu, kun on vain väsynyt. Kun tulee ilta ja pääsee nukkumaan, huokaisee helpotuksesta ja simahtaa. Autuutta ei kuitenkaan kestä kovin kauaa, kun ensimmäinen kutsuva vessareissu herättää. Sitten toinen ja mahdollisesti kolmas. Joskus se on suonenveto tai närästys, kun houkuttelee pomppaamaan sängystä pystyyn. Eikä se pomppaaminenkaan onnistu, kun selkä nitisee nikamistaan ja nivuset huutavat armoa.

Pahoin pelkään, että minulla on vielä monta luotua pilvilinnaa, jotka odottavat sortumistaan...

Toisaalta ei se kaikki nyt niin kauheaakaan ole. Olen nyt 26.-27. viikolla ja huomaan pikkuisen olevan jo niin "iso", että sen kanssa pystyy jollain tapaa kommunikoimaan. Tässä taanoisena iltana tai oikeastaan yöllä... en taaskaan saanut nukuttua. Mies nukkui jo autuaallisesti (voi onnellista) ja minä vain tuskastelin sängyssä. Lopulta nousin ylös ja menin olohuoneeseen lukemaan. Poika (sanoivat sen todennäköisesti olevan poika) rupesi potkimaan kunnolla. Aloin jutella hänelle ja hän hiljentyi kuuntelemaan. Kun keskityin taas lukemiseen, möngertäminen alkoi uudelleen. Aloin kutitella mahaa sormilla hieman tökkien ja leperrellen. Poika hiljeni taas ja, kun lopetin, hän potkaisi kerran. Toistin saman usean kerran ja joka kerta pikkuinen vastasi potkulla. Kun itse kyllästyin kyseiseen leikkiin, otin pikkulastenkirjan ja luin sen hänelle ääneen. Lukemistani kuunneltiin ilmeisen tyytyväisenä. Silittelin masua ja siirryin takaisin omaan kirjaan, mutta se ei pikku herraa nähtävästi miellyttänytkään, vaan vatsasta näkyi hölskyvä vaatimus huomion osoituksiin. Otin toisen kirjan ja luin senkin. Taaskin satuhetki otettiin vastaan varsin mieluusti. Kun satutuokio oli ohi, alkoi rumpujen ryminä kohdun seinillä uudelleen. Nyt lauleskelin vaaville pientä kehtolaulua, jota muista oman äitini minulle laulaneen. Laulu on niin lyhyt, että lauleskelin sitä uudelleen ja uudelleen. Taas pikkuinen rauhoittui ja minäkin sain luettua kirjani kappaleen loppuun. Viimen olin niin väsynyt itsekin, että nukahtaminen taas onnistui.

Näitä tällaisia hetkiä ei ole kovin paljoa, mutta nautin sitäkin enemmän niistä muutamista "ajan pysähtymisistä", joita meille tässä arjen juoksussa suodaan. Ja, vaikka kaikki ei mene kuin olin sen mielessäni nähnyt, olen jo huomannut, että omalla painollaan asiat kuitenkin menevät eteenpäin ja järjestyvät. Odotustani on vielä jäljellä n. 13 - 14 viikkoa. Tiedän jo nyt, etten ehdi tekemään kaikkea sitä, mitä olin ajatellut tekeväni, mutta osaan jo suhtautua siihen rennommin. Teen sen, mitä ehdin ja mikä on tärkeintä, loppu kyllä suttaantuu, jotenkin...

Lapsen imetys on luonnollisinta

Luin tässä taannoittain Minni Niemelän kirjan ”Imetysopas Hyvinvointia vauvalle ja äidille” (Helmi Kustannus 2006). Kirja sai minut näkemään monta asiaa uudella tavalla. Kirjan tarkoituksena oli opastaa äitejä imetyksessä sekä edistää ”imettämisen filosofiaa”.

Kun kasvaa jossain kulttuurissa, harvoin pysähtyy miettimään sen piirteitä ja ominaisuuksia, koska on niin tottunut niihin. Oman kulttuurin tavat ja tottumukset tuntuvat luonnollisilta eikä niitä välttämättä osaa kyseenalaistaa, koska kaikki muutkin ympärillä tekevät niin. Tässä lukemassani kirjassa kuitenkin kyseenalaistettiin nykyinen vauva-aika ja lastenhoitokulttuuri. Se ei ollut kirjan pääpaino, mutta jäi melkein kirkkaimpana mieleeni. Nykyään miellämme tutit, tuttipullot, vaipat ja äidinmaidonkorvikkeet vauvoihin ja lapsiperheiden vauva-aikaan. Nämä eivät kuitenkaan ole ”luonnollinen” tarve, mitä lapsi kaipaa, vaan ne kuuluvat keinotekoiseen tuotekulttuuriin, jonka olemme mukavuudenhaluisina luoneet.

Tänä päivänä markkinat ja markkinamaailma määrittelevät hyvin monta asiaa elämässämme. Koska yrityksillä on tarve saada tuotteensa myyntiin, ne markkinoivat tuotteitaan mielikuvilla, joita ihmiset ostavat. Kärjistettynä esimerkkinä äidinmaidonkorviketta myyvä yritys sanoo vanhemmille: ”Jos haluatte olla hyviä vanhempia ja välitätte lapsestanne, tarjoatte hänelle meidän tuotettamme, joka on hänelle hyväksi. Rintamaito ei välttämättä riitä, joten lisäravinto on tarpeen” Tällöin moni äiti kokee syyllisyyttä siitä, että ”pitää lastaan nälässä”. Koska jokainen vanhempi haluaa lastensa parasta, menee nämä syyllisyyttä kokevat vanhemmat ostamaan korviketta. Näin, kun on ihmiset saatu uskomaan tuotteeseen ja ostamaan sitä, sen käytöstä tulee tapa. Tapa sulautuu kulttuuriin ja kukaan ei enää kyseenalaista sitä.

Lukemassani kirjassa ei käytetty aivan vastaavanlaista esimerkkiä, mutta loppupäätelmä oli sama. Kirjassa käsiteltiin, kuinka äidinmaidon korvike koetaan luonnolliseksi ravinnoksi, vaikka sitä se ei ole, vaan nimensä mukaan korviketta. Vauvan tärkein ravinto, josta se saa kaiken tarvitsemansa (D-vitamiini lisä on tarpeen kummassakin tapauksessa) on äidinmaito. Kirjassa esitelmöitiin monen sivun verran, miten äidinmaito on parempi vaihtoehto kuin korvike. Tietenkin kaikki on suhteellista ja jotkut tarvitsevat korviketta lisäksi, mutta sen ei pitäisi olla itsestäänselvyys.

Toinen seikka mihin kiinnitin paljon huomioita oli maidontuotannon toiminta, jota en ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi. Yksinkertaistettuna se toimii niin, että mitä enemmän vauva imee rintaa ja juo maitoa sitä enemmän muodostuu maitoa. Vastaavasti taas, jos imetys kertoja on vähemmän, maidontuotanto vähentyy. Tämän takia, jos imetyksessä on ongelmia, korviketta ei tulisi antaa automaattisesti. Jos vauva tulee kylläiseksi siitä, se ei halua enää syödä rinnasta, mikä taas vähentää rintasyöntiä, mikä taas vähentää maidon tuotantoa.

Voisin referoida tässä koko kirjan, niin siitä innostuin. Tämän enempää en kuitenkaan kirjoita. Totean vain, että kirjan ansiosta luotan enemmän omaan itseeni tulevana äitinä ja suosittelen kirjaa kaikille, joita aihe kiinnostaa. Itse olen laajentanut näkemystäni monella tavalla ja valitsen mahdollisimman luonnollisen vaihtoehdon omalle lapselleni.

Lapsen odotus ja verkostoituminen

Tämä blogi on tarkoitettu verkostoitumisareenaksi samanhenkisille naisille. Naisille, jotka ovat äitejä, jotka ovat tulossa äideiksi tai haluavat sellaisiksi. Toivottavasti iloa löytyy myös niille, joiden elämässä on lapsi jotain muuta kautta. Itse tätä tekstiä kirjoittaessani tunnen, kuinka ensimmäinen pienokaiseni ilmoittaa olemassa olostaan sisälläni kevyesti potkien.
Olimme miehini kanssa toivoneet lasta jo jonkin aikaa, mutta vasta neuvolassa ensimmäisen kerran kuulessani lapsemme sydänäänet, minä ymmärsin kuinka suuresta ihmeestä on kysymys. Kuinka jokin, mitä ei ole aikaisemmin ollut olemassa, saa alkunsa kahden ihmisen rakkaudesta, kehityy ja lopulta syntyy maailmaan. Luomisen ihme. En ole ikinä kokenut itseäni enmmän naiseksi. Jokin hyvin alkukantainen tunne, joka pitää sisällään rakkautta, ylpeyttä, iloa, pelkoa, suojelun tarvetta ja jopa agressiota.
Näitä uusia tuntemuksia olen pohtinut ja niitä haluan muiden naisten kanssa jakaa. Sillä samalla, kun olen itse valmistutunut äitiyteen, olen "huomannut", että maailma on pullollaan naisia, joilla on lapsia. Meitä kaikkia yhdistää sama luomisen prosessi, tunteiden kirjo ja rakkaus lapseen. Meistä kaikista löytyy se alkukantainen voima, joka kantaa meidät läpi odotuksen, synnytyksen ja lapsen hoivaamisen.