Raskauden aikaiset vaivat ja arki...

Ennen kuin tulin raskaaksi, olin haaveillut siitä kauan. Olin kehittänyt päässäni odotusajasta romanttisen kuvan, kuinka valmistelen kotia lapsen tuloa varten ja luon sidettä lapseen jo tässä vaiheessa. Masu kasvaa ihanan pyöreäksi ja kaikki ovat onnellisia. En olisi ikinä uskonut, että hädin tuskin ehdin kiinnittämään lapseen mitään huomiota, koti on melkein kaaoksen kourissa ja se kaunis masu osaa olla tiellä ja aiheuttaa selkäsärkyä, närästystä ja unettomuutta, eikä se parisuhdekaan aina ruusuilla tanssimista ole.

Arki ja kiire vievät odotuksesta sen kauneuden ja herkkyyden. Vaikka odotan esikoistani, olen tuntenut sen liikkeet hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Joskus ehdin pysähtymään ja kuulostelemaan oloa ja nauttimaan rummun iskuista mahassani. Suurimman osan aikaa olen kuitenkin keskittynyt tekemään jotain muuta. Aamulla aamutoimet ja kiireesti töihin. Töissä keskityt töihin ja, kun työt loppuvat ja pääset kotiin, on niin väsynyt, ettei jaksa kotona mitään.

Tarkoituksenani on jo pitkään ollut ommella pinnasänkyyn koristeita ja aloittaa vauvanvaatteiden valmistaminen. Mikään ei onnistu, kun on vain väsynyt. Kun tulee ilta ja pääsee nukkumaan, huokaisee helpotuksesta ja simahtaa. Autuutta ei kuitenkaan kestä kovin kauaa, kun ensimmäinen kutsuva vessareissu herättää. Sitten toinen ja mahdollisesti kolmas. Joskus se on suonenveto tai närästys, kun houkuttelee pomppaamaan sängystä pystyyn. Eikä se pomppaaminenkaan onnistu, kun selkä nitisee nikamistaan ja nivuset huutavat armoa.

Pahoin pelkään, että minulla on vielä monta luotua pilvilinnaa, jotka odottavat sortumistaan...

Toisaalta ei se kaikki nyt niin kauheaakaan ole. Olen nyt 26.-27. viikolla ja huomaan pikkuisen olevan jo niin "iso", että sen kanssa pystyy jollain tapaa kommunikoimaan. Tässä taanoisena iltana tai oikeastaan yöllä... en taaskaan saanut nukuttua. Mies nukkui jo autuaallisesti (voi onnellista) ja minä vain tuskastelin sängyssä. Lopulta nousin ylös ja menin olohuoneeseen lukemaan. Poika (sanoivat sen todennäköisesti olevan poika) rupesi potkimaan kunnolla. Aloin jutella hänelle ja hän hiljentyi kuuntelemaan. Kun keskityin taas lukemiseen, möngertäminen alkoi uudelleen. Aloin kutitella mahaa sormilla hieman tökkien ja leperrellen. Poika hiljeni taas ja, kun lopetin, hän potkaisi kerran. Toistin saman usean kerran ja joka kerta pikkuinen vastasi potkulla. Kun itse kyllästyin kyseiseen leikkiin, otin pikkulastenkirjan ja luin sen hänelle ääneen. Lukemistani kuunneltiin ilmeisen tyytyväisenä. Silittelin masua ja siirryin takaisin omaan kirjaan, mutta se ei pikku herraa nähtävästi miellyttänytkään, vaan vatsasta näkyi hölskyvä vaatimus huomion osoituksiin. Otin toisen kirjan ja luin senkin. Taaskin satuhetki otettiin vastaan varsin mieluusti. Kun satutuokio oli ohi, alkoi rumpujen ryminä kohdun seinillä uudelleen. Nyt lauleskelin vaaville pientä kehtolaulua, jota muista oman äitini minulle laulaneen. Laulu on niin lyhyt, että lauleskelin sitä uudelleen ja uudelleen. Taas pikkuinen rauhoittui ja minäkin sain luettua kirjani kappaleen loppuun. Viimen olin niin väsynyt itsekin, että nukahtaminen taas onnistui.

Näitä tällaisia hetkiä ei ole kovin paljoa, mutta nautin sitäkin enemmän niistä muutamista "ajan pysähtymisistä", joita meille tässä arjen juoksussa suodaan. Ja, vaikka kaikki ei mene kuin olin sen mielessäni nähnyt, olen jo huomannut, että omalla painollaan asiat kuitenkin menevät eteenpäin ja järjestyvät. Odotustani on vielä jäljellä n. 13 - 14 viikkoa. Tiedän jo nyt, etten ehdi tekemään kaikkea sitä, mitä olin ajatellut tekeväni, mutta osaan jo suhtautua siihen rennommin. Teen sen, mitä ehdin ja mikä on tärkeintä, loppu kyllä suttaantuu, jotenkin...